Häpeä kuuluu ihmisyyteen. Se on normaali tunne, jolla on tärkeä käyttäytymistä ohjaava tehtävä esimerkiksi tilanteissa, joissa ihminen kokee toimineensa väärin toista kohtaan. Kyky tuntea häpeää omasta toiminnastaan alkaa kehittyä jo varhaislapsuudessa. Häpeä ei kuitenkaan liity ainoastaan tekoihin. Se voi syntyä myös kokemuksesta, ettei kelpaa, on erilainen tai jollakin tavalla vääränlainen.



Neurokirjon ihmisille häpeä voi muodostua erityisen voimakkaaksi ja monisyiseksi tunteeksi. Esimerkiksi Touretten syndroomaan, autismikirjon häiriöihin, ADHD:hen ja oppimisvaikeuksiin liittyvät oireet voivat altistaa kokemuksille epäonnistumisesta, erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta. Samalla ympäristöstä tuleva negatiivinen palaute, väärinymmärrykset ja arvostelu voivat vahvistaa häpeän tunnetta entisestään. Tutkimuksissa on havaittu, että neurokehityksellisiin häiriöihin liittyy usein syvää häpeää, joka rakentuu sekä omista kokemuksista että ympäristön reaktioista (Cox ym. 2016).

Häpeä eroaa syyllisyydestä siinä, että se kohdistuu koko ihmisen identiteettiin. Syyllisyydessä ihminen ajattelee tehneensä väärin, mutta häpeässä tunne voi olla paljon kokonaisvaltaisempi: ”minussa on jotain vialla”. Neurokirjon henkilöillä tämä voi olla erityisen raskasta, sillä erilaisuuden kokemus on usein kiinteä osa omaa identiteettiä.

Touretten syndroomaa sairastavat henkilöt kohtaavat usein häpeää tic-oireidensa vuoksi. Näkyvät motoriset ja äänelliset ticit voivat herättää ympäristössä hämmennystä, pelkoa tai paheksuntaa. Myös pelko muiden reaktioista voi aiheuttaa jatkuvaa kuormitusta ja johtaa tilanteiden välttelyyn (Wadman ym. 2016).

Autismikirjon häiriöissä häpeä voi liittyä sosiaalisiin haasteisiin, aistimaailman erilaisuuteen ja kokemuksiin siitä, ettei tule ymmärretyksi. Moni autismikirjon henkilö joutuu jatkuvasti sopeuttamaan omaa toimintaansa ympäristön odotuksiin, mikä voi lisätä kokemusta riittämättömyydestä ja ulkopuolisuudesta (Cage ym. 2018).

ADHD:ssa häpeä liittyy usein toiminnanohjauksen vaikeuksiin, impulsiivisuuteen ja siihen, ettei omasta yrittämisestä huolimatta kykene vastaamaan muiden odotuksiin. Toistuvat epäonnistumisen kokemukset voivat vähitellen muokata käsitystä itsestä kielteiseen suuntaan. Oppimisvaikeuksissa häpeää voivat puolestaan synnyttää oppimisen työläys ja jatkuva vertailu neurotyypillisiin ikätovereihin.

Tutkimusten mukaan häpeän käsittelyyn ja säätelyyn on kuitenkin olemassa keinoja, jotka voivat tukea hyvinvointia merkittävästi.

Yksi tärkeimmistä on itsemyötätunto. Lempeä ja hyväksyvä suhtautuminen omiin haasteisiin auttaa vähentämään häpeän voimaa. Sen sijaan, että ihminen määrittelisi itsensä epäonnistuneeksi, hän voi opetella suhtautumaan itseensä samalla ymmärryksellä, jota tarjoaisi toiselle ihmiselle vastaavassa tilanteessa (Neff & Germer 2013). Tämä ei ole helppoa, mutta usein juuri itsemyötätunto toimii vastalääkkeenä sisäiselle arvostelulle.

Myös vertaistuella on suuri merkitys. Kokemus siitä, ettei ole yksin omien tunteidensa tai haasteidensa kanssa, voi lievittää häpeää huomattavasti. Jaetut kokemukset auttavat rakentamaan hyväksyntää sekä vähentämään stigmaa ja ulkopuolisuuden tunnetta (Goffman 1963; Solomon 2004). Monelle neurokirjon ihmiselle ensimmäinen kohtaaminen toisten samankaltaisia kokemuksia omaavien kanssa voi olla syvästi vapauttava kokemus.

Kognitiivinen uudelleenarviointi on toinen tärkeä keino. Siinä opetellaan tunnistamaan häpeää ylläpitäviä ajatusmalleja ja muokkaamaan niitä realistisemmiksi ja myötätuntoisemmiksi. Ajatus ”olen viallinen” voidaan vähitellen korvata ymmärryksellä siitä, että neurokehityksellinen häiriö ei ole moraalinen epäonnistuminen vaan osa neurologista toimintatapaa (Gross 2015).

Lisäksi tietoisuustaidot ja mindfulness-pohjaiset menetelmät voivat auttaa häpeän kohtaamisessa. Hyväksyvä tietoisuus omista tunteista mahdollistaa sen, ettei häpeän tarvitse määrittää koko minäkuvaa tai elämää.

Häpeän käsittely vaatii kokonaisvaltaista lähestymistapaa. Yksilön tunnetaitojen tukeminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on ympäristön asenteiden muuttaminen. Jokainen kohtaaminen, jossa neurokirjon ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi ilman arvostelua tai häpeää, rakentaa hyväksyvämpää ja monimuotoisempaa yhteiskuntaa.

Kyse ei lopulta ole vain yksittäisten ihmisten tunnekokemuksista, vaan siitä, millaisen paikan yhteiskunta antaa erilaisuudelle.



Juttu on kirjasta
Nepsy-opas
Tukea neurokehityksellisiin haasteisiin

Tutustu kirjaan